12. toukokuuta 2017

Käytännöllisyyden huipulla



Kolmatta päivää mä kannan kukkaruukkua edestakaisin. Siirtelen paikkaa, kiertelen levottomasti. Kasvi on liian suuri, ei tunnu sopivan mihinkään. Mikään ei tunnu sopivan mihinkään.

Mietin sisustusta, myyntistailausta, asunnon parhaita puolia ja mitä haluaisin peittää. Tehtävää on paljon, enkä tiedä mistä aloittaa. Jotain on kuitenkin tehtävä, joten teen ihan turhanpäiväisiä asioita.

Pyyhin pölyt verhotangoista ja pesin uunin. Ulkona siis hilseilee maali, ja mä siirtelen kukkaruukkuja.


Itken, kun asiat eivät tunnu järjestyvän, eivätkä tavarat sovi paikoilleen. Hän tulee viereeni, kehottaa laskemaan kasvin alas - se löytää kyllä paikkansa. "Älä sure, jaetaan se", hän sanoo, ja tekee viivan ilmaan kasvin keskikohtaan. "Laitetaan se puoliksi, ihan niin kuin kaikki muukin." Itken lisää, mutten enää niin lohduttomasti. Asennekysymys. Sehän se osittain on tämäkin. 


Kiitos kaikille viesteistä, edellisen postauksen ihanista kommenteista, tsempeistä ja voimasta.

Te ootte  

3 kommenttia:

  1. Ero on aina kova paikka, mutta myös uuden alku. Ehkä paremman alku! Voimia♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hannele ♥
      Paremman alku - niin mäkin yritän uskoa!

      Poista
  2. Teet sen mikä hyvältä tuntuu. Itse erotessani talo jäi lopulta miehelle. Elävimpänä on jäänyt mieleen miten tärkeää lopulta kaikki muuttoon liittyvä oli. Päätin etten siivoa, en mieti tai stressaa. Lopulta viimeisenä päivänä luuttusin lattiat, koska halusin jättää jälkeeni sellaisen kuvan minä suhdettamme olin kaikesta kurjasta huolimatta pitänyt; arvokkaana, tärkeänä ja kauniina.

    Anna kyynelten valua, itkujen tulla. Ehkä jaettu kukka lopulta kuihtuu pois, mutta silläkin hetkellä olet taas askeleen edellä uutta ja arvokasta huomista.

    -Pappadiippa

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♥